Mervi Riikonen tarkastelee esseessään Pieksämäen Kuvataideseuran vuosinäyttelyitä Kulttuurikeskus Poleenissa vuosina 1990–2006. Hän avaa näyttelytoiminnan moniulotteista vuorovaikutusta, jossa taiteilijat, juryttäjät, näyttelytila ja taidekriitikot rakentavat yhdessä taiteen merkityksiä. Henkilökohtaiset muistot yhdistyvät kulttuurihistorialliseen tarkasteluun ja pohdintaan kuvataideseuran merkityksestä paikalliselle taide-elämälle.

Pieksämäen Kuvataideseuran vuosinäyttelyt yhteisen merkityksenannon näyttämöinä kulttuurikeskus Poleenissa vuosina 1990–2006

Mervi Riikonen
FM, taidekasvattaja ja taidepedagogi

Johdanto

Olen muuttanut Pieksämäelle elokuussa 1989, samaan aikaan kun vastavalmistunut kulttuurikeskus Poleeni
vihittiin käyttöön. Pieksämäen Kuvataideseuran toimintaan tulin mukaan 1990-luvulla, aluksi osallistumalla
vuosinäyttelyihin ja myöhemmin seuran jäsenenä. Seuran vuosinäyttelyihin osallistuminen on merkinnyt
minulle henkilökohtaista ja yhteisöllistä oppimistapahtumaa, jossa on ollut mahdollista pohtia omaa ja
kuvataideseuran kasvua.

Vuonna 2006 olin seuran hallituksen jäsenenä, kun minulle ehdotettiin seuramme 40-vuotishistoriikin
kokoamista. Otin tehtävän mielenkiinnolla vastaan. Aineiston kokoamisesta muodostuikin antoisa matka. Se
sisälsi seuran jäsenten haastatteluja ja koskettavia kohtaamisia kotiarkistojen äärellä. Lisäksi perehdyin sekä
kuvataideseuran että sanomalehtien arkistomateriaaliin. Valitsin historiikin muodoksi kollaasikirjan, jossa
jäsenten leikekirjojen valokuvilla ja sanomalehtikirjoitusten kuvajäljenteillä on tärkeä tarinallinen tehtävä.

Kahdenkymmenen vuoden jälkeen palaan Poleenissa pidettyihin vuosinäyttelyihin, ajalla 1990–2006.
Lähteenäni on 40-vuotishistoriikin sivuille kokoamani aineisto tältä ajalta. Näen nyt sanomalehdissä
ilmestyneet lehtikirjoitukset ja kritiikit uudessa valossa, laajemman kulttuurihistoriallisen kontekstin osana.
Tuo ajanjakso oli taidejournalismille merkittävä taitekohta suomalaisessa sanomalehdistössä. Käsittelemäni
vuosikymmenet sijoittuvat perinteisen painetun median kultakauden loppupuolelle ja digitaalisen murroksen
kynnykselle. 

Pohdin tässä kirjoituksessa vuosinäyttelyiden merkitystä Pieksämäen Kuvataideseuran toiminnassa.

Minua kiinnostaa vuosinäyttelyssä syntyvän nelitahoisen suhdekentän dramaturgia:

Kulttuurikeskus Poleeni mahdollistaa taidemuseotasoiset näyttelytilat.
Taiteilijat tuovat taideteoksensa vuosinäyttelyn arvioon.
Näyttelyn juryttäjä luo näyttelykokonaisuuden teosvalinnoillaan ja ripustuksellaan.
Journalistit ja kuvataidekriitikot antavat näyttelystä arvionsa ja kritiikkinsä.

Tämän nelikentän valossa lähden avaamaan vuosinäyttelyiden draaman kaarta.

Poleeni virittää vuosinäyttelyiden tilallisen näyttämön

Vuosinäyttelyt olivat Pieksämäen Kuvataideseura ry:n näyttelytoiminnan keskiössä alkuajoista lähtien.
Ensimmäinen vuosinäyttely pidettiin joulukuussa 1967 ja siitä asti vuosinäyttelyiden ajankohdaksi vakiintui
joulukuu ja vuodenvaihde. Seuran alkuaikoina vuosinäyttelyiden paikkoina olivat pankkien ikkunat, kirjasto ja
silloisen kaupungintalon kellaritilat ja aula. Tilanne muuttui ratkaisevasti, kun seura sai Kulttuurikeskus
Poleenista vuosinäyttelyilleen upeat ja ylväät näyttelytilat.

Vuonna 1989 valmistuneen Kulttuurikeskus Poleenin on suunnitellut Arkkitehdit Ky, pääsuunnittelijana
arkkitehti Kristian Gullichsen. Rakennus edustaa suomalaista uusmodernismia ja funktionalismin perintöä.
Poleeni palkittiinkin heti valmistumisvuonnaan sekä Vuoden betonirakenteena että Miljööpalkinnolla. 

Suunnittelijan visiossa Poleenin arkkitehtuurin innoittajana oli italialainen renessanssipalatsi. Siksi
rakennuksen sydämenä on suuri, valoisa ja monimuotoinen keskusaula. Sen Gullichsen suunnitteli katetuksi
italialaiseksi toriksi eli piazzaksi, jonka ympärille eri toiminnot kuten kirjasto, kahvila, teatterisali ja näyttelytilat
ryhmittyvät. 

Poleenin arkkitehtonisesti vaikuttavat näyttelytilat ovat olleet seuramme vuosinäyttelyn puitteina vuodesta
1990 lähtien. Näyttelytilat koostuvat ensimmäisen kerroksen aulasta ja näyttelysalista sekä toisen kerroksen
ylälämpiöstä ja parvesta. Olemme kuvataideseurana olleet onnekkaita saadessamme pitää omat
vuosinäyttelymme jo 36 vuotta kulttuurikeskus Poleenissa.

Näyttelytilana Poleeni luo sekä juhlavuutta että mielikuvitusta aktivoivaa leikkisyyttä. Poleenin korkeat
mittasuhteet, vaihteleva valo ja puhdas muotokieli kutsuvat tilalliseen vuoropuheluun rakennuksen ja tilassa
liikkuvan ihmisen välillä. Harmonian ja jännitteiden, avaran ja kotoisan tilan vuorottelu ja tilan kinesteettinen
kutsuvuus luo virtausta ja ohjaa kulkijan liikettä. Tila laajenee ja supistuu, madaltuu ja korkeutuu, mikä pitää
mielen uteliaana ja kokemuksen elävänä. Poleenin moniulotteisuus mahdollistaa sen, että näyttelystä voi
tulla dynaaminen kokonaistaideteos, joka luo oman esteettisen maailmansa.

Uuden kulttuurikeskuksen näyttelytilat tulivat itselleni tutuksi, kun sain pitää oman lapsille suunnatun
taidekasvatusnäyttelyn Värien taikamaan vuonna 1991 Poleenissa. Toimiessani taide- ja ilmaisuaineiden
opettajana Sisälähetysseuran opistossa ja Kasvattajaopistossa kehitimme oppilaitoksen ja kulttuuritoimen
yhteisenä toimintamuotona taidenäyttelyihin liittyvää varhaiskasvatukseen suunnattua Ilmaisuateljee-
toimintaa.

Kulttuurikeskus Poleeni on ollut itselleni vaikuttava arkkitehtuurielämys. Kokemani voimakas resonanssi
vastavalmistuneessa Poleenissa syntyi rakennuksen kokonaisvaltaisesta harmoniasta ja kauneudesta.
Suunnittelijan arkkitehtoninen visio oli silloin vielä koskematon ja eheä, alkuperäisen suunnitelman
mukainen.

Aistin sen tunnelmana ja ilmapiirinä, joka tulvahti vastaan heti ovesta astuessani. Paikan henki oli
välimerellisiä merkityksiä täynnä. Kaikkien arkkitehtonisten elementtien välillä oli yhteensopivuus, joka
synnytti rauhan ja tasapainon tunteen. Tätä alkuperäistä tilallista harmoniaa ei enää nykyisessä aulassa voi
kokea, mutta onneksi näyttelytilat ovat säilyneet entisellään, moniaistiseen kokemuksellisuuteen kutsuvina.

Vuosinäyttely kutsuu, taiteilijat teosvalintojen edessä

Pieksämäen kuvataideseuran vuosinäyttelyt ovat olleet kaikille avoimia jurytettyjä näyttelyitä. Niihin onkin
vuosittain tarjottu töitä laajalti myös Pieksämäen ulkopuolelta. Kuvataiteen harrastajille vuosinäyttelyt ovat tie
seuran jäsenyyteen. Kolmeen – nykyisin kahteen – näyttelyyn osallistumisen jälkeen voi hakea seuran
taiteilijajäseneksi.

Vuosinäyttelyn valmistelu alkaa taiteen tekijöiden studioissa ja työtiloissa. Jäsenille tuleva vuosinäyttely voi
olla koko vuoden työskentelyä ohjaava ja innostava päämäärä. Oman ilmaisun kehittyminen kurssien tai
koulutusten myötä on voinut viedä uusille poluille ja uusien tekniikoiden pariin.

Taiteilijat teosvalinnoillaan ovat ensimmäisinä astumassa merkityksenannon näyttämölle miettien:
Osallistunko vuosinäyttelyyn vai en? Jos, millaisin taideteoksin? Mikä juuri nyt on merkittävää omassa
taiteessani? Ohjaako vuositeema valintojani? Kuka on tämän vuoden juryttäjä?

Näiden kysymysten edessä olen itsekin useasti ollut. Teosvalintojen jälkeen on ollut jännittävää viedä työnsä
Poleenin näyttelysaliin, jossa seiniin nojaa jo satoja teoksia koko kirjossaan. Sinne moniääniseen
teoskuoroon olen jättänyt omat teokseni suojelevan toiveikkaana, pettymyksiinkin valmistautuneena.

Pärjäilkää, olen vielä henkäissyt luodessani ulkoa viime vilkaisun näyttelysaliin.

Juryttäjä teosten äärellä, näyttelykokonaisuuden luominen alkaa

Poleenin näyttelytilaan saapuu seuraavaksi juryttäjä/kuraattori. Hänen tehtävänään on seuloa sadoista ja
moninaisin tekniikoin toteutetuista taideteoksista vuosinäyttely, joka antaa valikoidun näkemyksen seuran
nykytilasta. Pieksämäen Kuvataideseura on kutsunut vuosinäyttelyidensä kokoamiseen pääosin
maakunnallisia ja valtakunnallisia ammattitaiteilijoita. Vain joitakin vuosinäyttelyitä ovat koonneet seuran
omat taiteilijat.

Juryttäjän arvomaailma ja oma taidenäkemys vaikuttaa siihen, millaisin kysymyksin juryttäjä lähtee luomaan
visiotaan näyttelykokonaisuudesta:

Tunteeko hän kuvataideseuran historiaa, sen taiteilijoita ja harrastajakenttää? Vaikuttaako vuosinäyttelylle
valittu teema hänen valintoihinsa? Miten hän näkee Poleenin näyttelytilan mahdollisuudet ja haasteet
ripustuksen kannalta? Millaisen rytmillisen reitin hän suunnittelee Poleenin kahden kerroksen
näyttelytiloihin? Millaisia jännitteitä ja vuoropuhelua hän luo teosten välille?

Vuosinäyttelyn kokoajat ovat perustelleet valintojaan ”Juryn äänessä”, joka on kirjallinen dokumentti teosten
valintaprosessista ja näyttelyn sisällöllisestä kokonaisuudesta. Se on dramaturginen käsiohjelma, jonka
avulla voimme suunnistaa näyttelyssä, kohdata teokset ja ottaa vastaan sitä palautetta, jota ammatillisesti
jurytetty vuosinäyttely tuo mukanaan. On juryttäjä/kuraattorin taitoa perustella omat valintansa ja sanallistaa
ne niin, että ne eivät lannista vaan auttavat ymmärtämään vuosinäyttelyä ohjannutta visiota.

Valokuvataiteilija Olli Jaatinen perusteli valintojaan vuoden 1999 vuosinäyttelyn juryn äänessään: ”Ikuinen
pulma on tietenkin se, kuinka tällainen näyttely tulisi koota? Minä olen toistuvasti noudattanut kahta
pääajatusta: juryn maun tulee näkyä ja näyttelystä täytyy tehdä kokonaisuus. Tällöin joudutaan vääjäämättä
siihen, että hyviäkin teoksia karsiutuu, koska eivät löydä paikkaansa kokonaisuudessa”.

Toisena esimerkkinä on kuvataitelija Jaakko Rönkön perustelut vuoden 2000 vuosinäyttelyn kuratoinnista,
jossa hän hyväksyi näyttelyyn vain neljänneksen tarjotuista töistä: ”Näyttelyn kokonaiskriteerinä minulla oli
kaksi periaatetta: raikas ja uusi näkemys sekä ammatillinen osaaminen. Niin paljon kuin mahdollista kokosin
näyttelyyn selkeitä ryhmiä”
. Hän luonnehti Pieksämäen kuvataideseuraa vireänä yhteisönä, jonka kirjoon
mahtuu pitkälle vietyä ammatillisuutta ja rakastavaa harrastusta. Erityisen ilahduttavana hän piti nuorten
tekijöiden suurta määrää ja heidän kauttaan avautuvaa näkemyksellisyyttä.

Näiden muutamien esimerkkien valossa voimme kysyä onko meillä seuran jäseninä ollut kykyä asettua
oppijan paikalle ja nähdä vuosinäyttely kokonaisuutena, jossa omat työt ovat osa laajempaa vuoropuhelua.
Vaatii kypsyyttä hyväksyä myös se, että omat teokset eivät tule valituiksi. Oppimista voi tapahtua, kun
ymmärtää, että valinnat eivät näyttäydy absoluuttisena tuomiona laadusta, vaan juryttäjä/kuraattorin
subjektiivisena näkemyksenä siitä, mitkä teokset luovat temaattisen ja dynaamisen kokonaisuuden.

Vuoden 2000 vuosinäyttelyyn osallistuminen on ollut minulle merkityksellinen. Sain kannustavaa palautetta
käsitteellisistä ruostetöistäni, jotka edustivat uutta vaihetta taiteellisessa työskentelyssäni. Oli onnekasta, että
tarjosin esinekoosteet kuvataiteilija Jaakko Rönkön kuratoimaan näyttelyyn. Vahvistusta uudelle
ilmaisukielelleni sain myös kuvataidekriitikko Hannele Tikkisen lehtikritiikkiin sisältyneestä rohkaisevasta
maininnasta.

Vuosinäyttelyt näkyvät sanomalehtien sivuilla

Pieksämäen Kuvataideseuran vuosinäyttelyt ovat saaneet kiitettävästi huomiota koko 60-vuotisen
historiansa aikana sekä paikallislehdissä että maakuntalehdissä. Sanomalehdissä on uutisoitu
vuosinäyttelyistä tuoreeltaan, kertoen vuosinäyttelyiden sisällöstä ja sen taiteilijoista. Lehtikirjoitukset ovat
antaneet näkyvyyttä vuosinäyttelyille ja arvostusta seuran kulttuurityölle. Kiitos kaikille niille aluelehtien
toimittajille, jotka ovat kirjoittaneet vuosinäyttelyistämme vuosien mittaan.

Näkyvyys paikallislehdissä on ollut ja on edelleen elintärkeää kuvataideseuralle ja sen jäsenille. Näkyvyys
osoittaa, että seuran toiminnalla on yhteiskunnallista ja kulttuurista vaikuttavuutta alueella. Paikallislehtien
jutut viestivät myös siitä, että seura on virkeä ja sen toimintaan voi liittyä mukaan.

Kuvataideseurojen lakisääteinen velvollisuus on arkistoida toimintaansa ja siksi myös lehtileikkeillä on ollut
korvaamaton merkitys dokumentaatiossa. Ne ovat osa yhteisön muistia ja historiankirjoitusta. Siinä missä
seuran omat pöytäkirjat ja muistiot ovat sisäistä dokumentaatiota, lehtileikkeet osoittavat, miten toiminta on
näkynyt ja vaikuttanut ympäröivässä yhteiskunnassa. Lehtileikkeiden myötä voidaan matkata seuran
toiminnan vaiheiden kirjallisiin ja kuvallisiin lähteisiin.

1990-luvun jälkeen digitaalinen murros ja sosiaalinen media ovat murentaneet perinteisen lehtikritiikin, kun
digitaaliset alustat tiedonjakajina yleistyivät ja sanomalehtien kulttuurisivut taidekritiikkeineen vähenivät. Siksi onkin tärkeää, että Pieksämäen Kuvataideseura on nyt 60-vuotisjuhlavuonnaan kokoamassa digitaalista
muistia, jossa historia tulee saavutettavaksi uudessa muodossa tuleville sukupolville.

Hannele Tikkisen vuosinäyttelykritiikkien merkitys Pieksämäen Kuvataideseuralle

Tässä kirjoituksessa tarkastelemani ajanjakson aikana, vuosina 1990–2006 taidekriitikko oli lehdissä
vielä keskeinen kulttuurinen vaikuttaja. Samaan aikaan alkoi kuitenkin lehtien julkaisuformaattien
tiukentuminen, mikä rajoitti taidekritiikin palstatilaa. Suomalaisessa mediakentässä siirryttiin
taidejournalismissa teosten arvioinnista kohti ilmiö- ja henkilökeskeisyyttä.

Pieksämäen Kuvataideseuralle on ollut onnekasta saada kulttuuritoimittaja, kuvataidekriitikko Hannele
Tikkisen
arvioita vuosinäyttelyistämme. Hän on seurannut 26 vuoden ajan Pieksämäen Kuvataideseuran
vaiheita, antaen ammatillisesti asiantuntevaa peilausta sekä yksittäisten kuvataiteilijoiden että seuran
kehityksestä. Hannele Tikkisen ensimmäinen vuosinäyttelykritiikki ilmestyi Savon Sanomissa vuonna 1980
ja viimeinen vuonna 2006.

Tikkisen taidekritiikeissä näkyy taidehistoriallinen asiantuntemus ja vahva näkemys, joka avaa yllättäviä
näkökulmia ja syventäviä tulkintakehyksiä vuosinäyttelyn kokemiseen. Hänellä on kyky sanallistaa
visuaaliset havainnot rohkealla ja aistivoimaisella kielellä. Hannele Tikkisen kritiikit ovat sijoittaneet
Pieksämäen Kuvataideseuran vuosinäyttelyt laajempaan kulttuurikontekstiin ja taidekentän ajankohtaisiin
virtauksiin.

Hannele Tikkisen oivaltavat ja analyyttiset taidekritiikit Poleenin vuosinäyttelyistä ovat tuoneet yhteiseen
merkityksenantoon kokoavaa tulkintaa, johon kaikki edelliset näyttämöä rakentaneet tahot sisältyvät. Hän on
nähnyt Poleenin arkkitehtuurin ja sen vivahteikkaiden näyttelytilojen erityispiirteet, antanut tarkkanäköistä
palautetta yksittäisille taiteilijoille sekä arvioinut juryttäjä/kuraattorin taitoa näyttelykokonaisuuden
luomisessa.

Hannele Tikkisen myötäelävä suhtautuminen Pieksämäen Kuvataideseuran kehitykseen näkyy esimerkiksi
siinä, että hän huomioi ilolla uuden, raikkaan sukupolven astumisen Pieksämäen kuvataidekentälle. Vuoden
1998 vuosinäyttelyn kritiikissä otsikolla Poleenista tehtiin pikku-Kiasma, hän kirjoittaa: ”Pieksämäen
nuorekkaassa ja mukavasti nuortuneessa kuvataiteessa on tallella tänä päivänä sellainen harvinainen, miltei
pannaan julistettu aitous ja tekemisen ilo, jota ei voi olla näkemättä, eikä voi olla aistimatta.”
Hän kysyy:
”Mistä nämä nuoret lahjakkuudet oikein sikiävät?”

Vastauksena tuohon kysymykseen voimme mielestäni kiittää Pieksämäen Kuvataideseuraa, joka on koko
60-vuotisen historiansa aikana huolehtinut jälkikasvustaan toteuttamalla kuvataidekasvatusta yhtenä
keskeisenä toimintamuotonaan.

Tässä jatkumossa kuvanveistäjä, taiteen maisteri (TaM) Riitta Huttusen ja taidemaalari Hannele Haataisen
merkitys on ollut erityisen suuri. He ovat vaalineet tätä perintöä näkemyksellisinä taiteilija – opettajina. Riitta
Huttusen pitkä ura kuvataideopettajana perusopetuksessa, visionäärinä kuvataidekoulun perustamisessa ja
Hannele Haataisen omistautunut opetustyö kuvataidekoulussa ja aikuisopetuksessa näkyy esimerkiksi
Pieksämäki-lähtöisten ammattitaiteilijoiden suuressa määrässä. Riitta ja Hannele ovat elävällä esimerkillään,
innostavalla luovuudellaan ja syvällä kohtaamisellaan sytyttäneet monessa elinikäisen kipinän taiteen
tekemiseen ja rakkauden taiteeseen.

Lopuksi – kiitollisena yhteisen merkityksenannon näyttämöllä

On ollut inspiroivaa kirjoittaa tätä esseetä osaksi Pieksämäen Kuvataideseuran 60-vuotishistoriikkisivustoa.

On hienoa, että Pieksämäen Kuvataideseuralla on nyt digitaalinen muisti ja saan liittyä tämän yhteisöllisen
arkiston luomiseen digitoidulla 40-vuotishistoriikilla ja tällä kirjoituksellani. Tämä muistelu oli tilaisuus palata
niihin vuosikymmeniin, jotka juurruttivat minut Pieksämäen kulttuurimaisemaan. Sain silloisesta Poleenista
kauneuden kiintopisteen ja Pieksämäen Kuvataideseurasta yhteisön, jossa sain kasvaa omassa
taiteellisessa ilmaisussani ja käydä ajankohtaisia keskusteluja taidemaailman ilmiöistä.

Tätä kirjoittaessani olen tehnyt omaa oppimismatkaani tarkastelemalla Pieksämäen Kuvataideseuran
vuosinäyttelytoimintaa ajalla 1990–2006. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen näen tuon aikakauden
merkityksen uusin silmin. Ajallinen etäisyys tekee näkyväksi niitä suurempia historiallisia ja yhteiskunnallisia
muutosvoimia, jotka ovat muovanneet taidekenttää ja kulttuurista ilmapiiriä kyseisinä vuosina. Tämä reilun
15 vuoden jakso oli taidekentällä murrosvaihe, jossa siirryttiin postmodernismista kohti kansainvälistä,
digitaalista ja yhteiskunnallisesti verkostoitunutta nykytaidemaailmaa.

Pohtiessani vuosinäyttelyn draaman kaarta aloin erottaa tiettyjä oppimisen ovia, risteyksiä ja kynnyksiä.
Niistä alkoi hahmottua neljän tahon vuoropuhelu, dynaaminen suhdekenttä, jossa taiteilijaseura yhteisönä,
taiteilijat yksilöinä, juryttäjä/kuraattori näyttelykokonaisuuden luojana ja taidekriitikko tulkitsijana kohtaavat.
Tämän nelikentän löytäminen antoi uuden orientaation ja yleisnäkymän vuosinäyttelyn kokonaisvaltaiseen
kokemiseen niin yksilönä kuin yhteisönä.

Mielestäni vuosinäyttely voi parhaimmillaan olla yhteisöllinen merkityksenannon näyttämö, jossa olemme
yhdessä luomassa sitä kokonaistaideteosta, joka muuttaa yksittäiset taideteokset ajassa ja tilassa
koettavaksi moniääniseksi tarinaksi.

Vuosinäyttely on edelleen Pieksämäen Kuvataideseuran näyttelytoiminnan keskiössä, edustaen
vuosikymmenten jatkumoa ja jokavuotista kiintopistettä.

Onnea siis 60-vuotiaalle Pieksämäen Kuvataideseura ry:lle ja tulevalle juhlavuosinäyttelylle!